Sitä saa mitä tilaa

Tässä taannoin mainitsin tai ehkä oikein voivottelin täällä blogissa, että kaipailen kunnon syviä keskusteluja, mutta niihin ei tunnu kenelläkään olevan aikaa. No mutta kappas, olipas hyvä että avasin suuni. Miten keskustelukumppanit olisivatkaan voineet ilmaantua, jos en olisi heitä ääneen kaipaillut. Yksi ihana ihminen ilmoittautui sähköpostilla, ja hänen kanssaan olemme jatkaneet välillä tosi intensiivistäkin keskustelua kirjoittelemalla. Toivottavasti pääsemme jossakin vaiheessa myös tapaamaan, sillä sähköposti on vähän jäykkä keskustelualusta, vaikka omat hyvät puolensa silläkin on.

Toinen keskustelukumppani ajeli tänään tänne minua tapaamaan. Me olemme tavanneet kerran aiemminkin ja pidin häntä hurjan mielenkiintoisena ihmisenä, mutta sitten yhteys katkesi. Enkä itse asiassa tiennyt että hän on hän, että olemme tavanneet, mutta toki muistin hänet melkein heti kun näimme tänään. Meillä oli ihana päivä, minulla ainakin. Kävimme lounaalla, kuljeskelimme luonnon helmassa, istuimme ja rupattelimme, olimme paljon hiljaa ja tuijottelimme jäistä vapautuvalle järvelle.

Tuntuu kuin nämä keskustelut olisivat täyttäneet minut taas, että en ole enää mitään vailla. Elämä on ihanaa ja maailmassa on kaikki hyvin. Lämmin kiitos teille molemmille. Ja myös niille, jotka edes varttisekunnin miettivät, miten voisivat vastata keskustelun kaipuuseeni.

Entistä paremmin näen, että en pärjää yksin – ja kun nyt sanon yksin, en oikeasti tarkoita yksin vaan ilman samanhenkisten sisarten seuraa. Ehkä veljetkin käy.

Luontosuhde

Välillä pysähtelen miettimään ajatusta, että joidenkin ihmisten on tasaisin väliajoin päästävä luontoon latautumaan. Missä se sellainen luonto oikein on? Vaikuttaa siltä, että sinne on aina matkaa, ja matka on taitettava autolla.

Okei, myönnetään, kyllä minäkin nautin vierailuista kansallispuistoissa ja muissa kaukaisemmissa kohteissa aina silloin tällöin.

Silti, luonto on minun ympärilläni joka päivä, olkoonkin että se on kaupunkiluontoa. Yksi keskeinen osa, jota ei usein voi olla huomioimatta, on sää, aurinko ja tuuli ja kaikki. Se tulee iholle, ihan kirjaimellisestikin, heti kun astuu ovesta ulos. Ulkona on myös meidän puutarha, jossa voi seurata niin flooraa kuin faunaakin. Yritän pitää suhteeni meidän puutarhaan enemmänkin ihmettelevänä ja ihastelevana kuin hallitsevana. Minulla ei ole tarvetta leikkiä jumalaa ja päättää mitä puutarhassa kasvaa, missä järjestyksessä, koossa ja paikassa. Toki minä istutan ja kylvän, mutta se ei ole ollenkaan totista touhua, kuten ei kitkeminenkään, tai harventaminen, karsiminen tai leikkaaminen. Ehkä totisinta touhua on kompostointi, lempiharrastukseni, joka palauttaa aina takaisin maan pinnalle ja perusasioiden ääreen kuin vaan mahdollista.

Välillä menee pitkiäkin aikoja, etten käy puutarhassa ollenkaan. Talo on tien ja puutarhan välissä, joten sisälle pääsee kulkematta puutarhan läpi. Puutarha ei edes näy meidän ikkunoista, vaan tie, jonka takana on puisto keinuineen ja talvella luisteluratoineen. Puiston laidalla kasvaa komeita vaahteroita, jotka antavat maisemaan oman lisänsä eri vuodenaikoina. Samoja upeita vaahteroita kasvaa työmatkani varrella, se tosin on vain 10–15 minuutin kävelymatka.

Alkumatkasta kuljen ojanvartta, puusiltaa ojan yli. Talvisin sillä kohden voi tervehtiä sorsalaumaa, kesäksi ne häippäsevät järven rantapöheiköihin, tai jonnekin. Oja saa alkunsa järvestä, jonka rannalla on vuosikymmeniä sitten haudattu kaatopaikka. Kukaan ei taida tietää mitä sieltä valuu järveen. Joka tapauksessa järvi on oikein hyvä lintujärvi, mistä johtuen ihan kotikulmilla liikkuu varsinkin keväisin ja syksyisin tirppa jos toinenkin. Järven ympäri kulkee oikein hyvä kävelylenkki, ja siinä sitä luontoa on ympärillä yllin kyllin.

Työhuone on vähän vähemmän vihreässä ympäristössä, eikä työhuoneen ikkunoista näy juuri muuta kuin talojen seiniä ja kattoja. Luontoa kasvaakin ikkunan sisäpuolella, ruukuissa. Ja on sitä ulkonakin, viime keväänä seurasin lokkien pesintää ja sitä pientä karvapalleroa, joka pesän ympärillä lopulta hyöri. Aika nopeasti se häipyi katolta, ehkä se on niiden tyyli.

Välillä kyllä käy mielessä, että eikö ikkunasta näkyville tasakatoille voisi perustaa puutarhan mehiläisine ja kaikkineen. Tuskin sen hoitaminen mitenkään mahdotonta olisi, sillä katolla ramppaa porukkaa koko ajan joka tapauksessa. Tosin musta huopakatto voi olla kesällä tosi kuuma, mutta pitäisi sitten valita kasvit sen mukaan.

Se mitä yritän tässä sanoa, on että minä olen enemmän tai vähemmän luonnon ympäröimänä koko ajan. Minun ei tarvitse lähteä erikseen luontoon, vaan riittää kun pidän silmäni auki – siinä se on. Tai itse asiassa se on myös minussa, minä olen osa luontoa niin kuin luonto on osa minua. Tunnen syvää yhteyttä luonnon kanssa, olkoonkin että se on kaupunkiluontoa, mutta luontoa yhtä kaikki.

Onnellisuudesta ja itsekkyydestä

Sosiaalinen media, tai ainakin minun sosiaalinen media on pullollaan tämän kaltaisia meemejä:

Osa näistä on ihan kivoja, jotkut jopa ajatuksia herättäviä. Mutta osa on juuri tuon yllä olevan kaltaisia, eli niissä ei ihan ole kaikki kohdallaan. Itse asiassa juuri tuon lähetti minulle nuori mies Intiasta. Hän kysyi minun mielipidettäni siitä. Hänestä se vaikutti itsekkäältä neuvolta, ja sitähän se onkin, olen hänen kanssaan samaa mieltä. Hän kysyi, mielestäni erittäinkin oivaltavasti, että mitä jos joku löytää onnellisuutensa toisten ihmisten suruista ja onnettomuuksista. Sellaisiakin ihmisiä on.

Ymmärrän kyllä mitä tällä meemillä ajetaan takaa, mutta se vaan ei ole loppuun asti mietitty. Se on kirjoitettu länsimaisesta individualismista käsin. Siitä, jossa kaiken keskipiste on minun oma napani, eikä muista tarvitse välittää, varsinkaan jos he ovat eri mieltä minun kanssani. Mutta ei se niin mene, me emme elä tyhjiössä vaan tiiviissä yhteydessä kaikkien toisten kanssa.

Tällaiset yksilöllisyydestä käsin kirjoitetut meemit ovat alkaneet toden teolla ärsyttää. Aivan niin kuin intialainen keskustelukumppanini totesi, nämä sanat eivät ole yleispäteviä, luonnonlain kaltaisia totuuksia, vaan hyvin aika- ja paikkasidonnaisia ajatelmia. Jostain syystä tämäkin on sitten liitetty buddhalaisuuteen, en tiedä miksi. Olen vakuuttunut siitä, että jokaisesta uskonnosta löytyy ilman suurtakaan etsimistyötä sellaisia todellisia elämänohjeita, joita voi soveltaa missä ja milloin vain, joiden tutkiminen sisimmässä ohjaa pois itsekkyydestä, kohti toisia ihmisiä. Enkä nyt tarkoita mitään Vanhan Testamentin käytännön elämänohjeita, jotka toden totta ovat vähän vanhentuneet heti 2000 vuodessa.