Kirjan julkkarit

Eilen pidettiin kääntämäni Onnen ja runsaden joogaa -kirjan julkkarit. Kirja on ollut ulkona jo jonkin aikaa, mutta sopiva ajankohta juhlille oli vasta nyt. Itse ajattelin ensin, ettei kirjaa juhlita lainkaan, mutta kun muutama ihminen kyseli julkkareiden perään, muutin mieleni. Joogaihmisten kanssa yhteen kokoontumisia ei koskaan ole liikaa, niin kuin ei juhlan aiheitakaan, joten kyllä kirja voi toimia hyvänä tekosyynä juhlalle.

Julkkari pidettiin nyyttäreiden hengessä. Kutsun lähetin kundaliinijoogaopettajakollegoille ja muutamalle kanssajoogaajalle, ja pyysin välittämään kutsua eteenpäin. Se, ketä paikalle lopulta tuli, oli siis jonkinlainen yllätys. Ohjelmaakaan en juuri miettinyt, vain yksi meditaatio minulla oli mielessä. Teimme sen yhdessä, ja muuten ohjelmasta tuli juurikin sellainen, miksi sen läsnä olevat muovasivat. Eli paras mahdollinen! Paljon ihanaa syömistä ja yogi-teetä, hauskoja juttuja ja vedet silmissä nauramista. 

Yllätyksekseni sain myös kukkia.

 Yleisön pyynnöstä kerroin myös käännöstyön vaiheista. Kanssajoogaajani totesi, että hän yleensä tietää monista minun projekteista, mutta tämä käännös on pysynyt melkoisen salassa. Niin tosiaan. Siltä se on saattanut monista vaikuttaa. Aluksi en halunnut mainostaa keskeneräistä hommaa, koska en ollut ollenkaan varma, että siitä tulee yhtään mitään. Mieluiten jaan muiden kanssa hyvät uutiset, mutta niinä vuosina kun etsin kirjalle kustantajaa, ei hyviä uutisia kerta kaikkiaan ollut kerrottavaksi. Siksi hiljaisuus, vaikka mitään ei ole ollut tarkoitus varsinaisesti salata.

Vielä sydämelliset kiitokset kaikille näin blogin kautta: kiitos kaikille eilen mukana juhlineille, olittepa läsnä fyysisesti tai hengessä mukana. Kiitos kaikille kirjan ostaneille ja sen lukijoille. Kiitos niille, jotka ovat markkinoineet ja myyneet kirjaa – te olette varsinaisia myyntitykkejä ja helpotatte kirjoista eroon pääsemistä paljon. Erityiskiitos omalle joogaopelleni, jota ilman moni asia jäisi minulta pelkäksi haaveeksi. Sinä teet niistä totta.

Kiksit hindistä

Eilisellä hindin tunnilla opettaja kertoi, että myös keväällä on työväenopiston tarjonnassa hindin kielen kurssi meille, kunhan vaan taas ilmottautuneita on tarpeeksi. Ei siis sama kurssi jota käyn nyt, vaan jatko sille. Minä olen mukana ihan varmasti.

Välillä oikein itseänikin naurattaa, miten hindi saa minut innostumaan. Hindissä käytetään postpositioita, ei prepositioita niin kuin englannissa. Mantavaa, postpositioita, miten hienoa! Persoonapronominit muuttavat muotoaan, jos niitä seuraa postpositio. Ihanaa, muuttuvia persoonapronomineja, joiden muodot pitää opetella ulkoa! Ja sitä rataa. Ja tämä kaikki siitä huolimatta, että olen yleensä maanantai-iltaisin jo tunnin aikaan tosi väsynyt, mikä haittaa opiskelemista. Keskityn ymmärtämään, lykkään sisäistämistä ja ulkoa opettelua myöhemmäksi.

Jonkinlaisen kiherryttävän hyvän olon tunteen saan myös siitä, että koko kurssi sai alkunsa minun viestistä työväenopistoon. En haluaisi sitä koskaan sanoa muille kurssilaisille, tai ylipäätään heidän tietävän, ja silti se kiherryttää minua hiljaa mielessäni.

Aina välillä muistuttelen siippaa siitä, kuinka helppo ja vähään tyytyväinen ihminen minä olen. Ja tässä se taas nähdään: ei tarvita shamppanjaa, extremelajeja tai mitään muutakaan kummallista, kun minä saan huikeat kiksit työväenopiston hindin kielen kurssista. Voi olla, että meidän opettajakin pitää minua vähintäänkin kummallisena, kun hykertelen ja virnuilen hiljaa itsekseni omassa pulpetissani.

Lehtikatsaus: Ananda 3/2015

Tai ei tämä ole varsinainen lehtikatsaus siinä mielessä, jossa olen niitä aiemmin kirjoittanut. Pikemminkin oman hännän nosto.

Huomasitteko uusimmassa Anandassa viimeisellä aukeamalla jutun Japji Sahibista, ja Teija Enorannasta, joka on suomentanut Japjin ja kirjoittanut siihen selityksen? Se on minun kirjoittamani juttu. Minusta on ihan älyttömän mukavaa aina silloin tällöin antaa panokseni lehden sisältöön, semminkin kun kundaliinijooga ei lehden sivuilla ole kovinkaan isossa asemassa.

Totuudentorvi vai muuten vaan torvi

Tietoinen kommunikointi on ollut teema vapun tason 2 opettajakoulutuksen moduulista asti. Tai no, itse asiassa tosi paljon kauemmin. Tuntuu, että olen opetellut ja opiskellut kommunikointia ja etenkin tietoista sellaista ainakin viimeiset 30 vuotta. Noin varovasti arvioiden.

Kysymys on nyt tämä: jos tietää jotakin, mitä jonkun toisenkin olisi hyvä tietää, mutta jonka kuuleminen todennäköisesti satuttaa häntä tai ei ainakaan tunnu erityisen mukavalta, pitääkö se kertoa. Tai onko se oikein ja hyvä kertoa. Tämä on ihan periaatteellinen kysymys, jota mietin paljon, mutta se on myöskin käytännöllinen kysymys, jonka edessä huomaan olevani toistuvasti. Siis jos jonkun elämässä jokin menee reippaasti poskelleen, ja minä luulen tietäväni miten poskelleen menevän asian voisi muuttaa, mutta sen kertominen tuntuu kuulijasta ikävältä, kerronko. Otanko puheeksi? Onko se minun tehtäväni? Olenko minä universumin välikappale kohti muutosta, vai vetäydynkö sivuun ja annan universumin hoidella homman muulla tavalla? Kuvittelen, että voin auttaa toista, mutta toisaalta, kukaan ei rakasta totuudentorvea. Olenko torvi, joka ei kerro, vai ikävä totuudentorvi. Itse asiassa kumpikaan torveilu ei houkuttele.

Tämä kysymys mietityttää ilmeisesti öisinkin, sillä näin unta, jossa kundaliinijoogaopettajakollegani puoliso valehteli, huijasi ja vietti huonoa elämää opettajakollegani selän takana. Minä näin sen, mutta kollega ei. Unessa kysymys oli sama: kerronko kollegalle, vai annanko hänen jatkaa valheeseen perustuvaa mutta onnellista elämäänsä puolisonsa kanssa. Unessa asia ei ratkennut.

Joogasta luopumisesta

Onnen ja runsauden joogaa –kirjan ilmestyminen ja markkinointi on ollut hyvä tekosyy ottaa yhteyttä niihin, joiden kanssa olin aikoinaan kundaliinijoogaopettajakoulutuksessa. Meitä oli silloin jo pieni porukka, kooltaan vähän vaihteleva koska jotkut lopettivat heti alkuunsa, toiset vähän myöhemmin ja joku tuli kesken mukaan mutta lopetti silti kesken. En enää muista kuinka monta meitä valmistui, mutta nyt näyttää siltä, että enää kolme meistä opettaa kundaliinijoogaa. Eikä siinä mitään, ei kaikkien koulutuksen käyneiden tarvitse opettaa. Koulutus on varmasti antoisa, vaikka ei aikoisi opettaa joogaa ikipäivinä.

Yksi kollega kertoi, että hän on jättänyt kundaliinijoogan kokonaan taakseen. Toisin sanoen hän ei harjoita enää lainkaan joogaa, vaikka henkistä polkua kulkee edelleen. Kuvittelen ymmärtäväni hänen ratkaisunsa täysin, vaikka ajatus kundaliinijoogan jättämiseltä tuntuu aika hassulta. Etenkin silloin, kun jooga on ollut ihan keskeinen osa elämää ja arkea. Mutta ehkä jooga on silloin tehnyt tehtävänsä, ja on aika siirtyä jollakin tavalla eteenpäin, tai johonkin suuntaan, mikä se ikinä onkaan.

Minä en ole koskaan vakavissani harkinnut joogasta luopumista. Toki olen ajatuksella leikitellyt, ja miettinyt että mitä minulla sitten olisi. Jos luopuisin harjoituksesta, jäisi kuitenkin se filosofinen perusta, jolle maailmankatsomukseni rakennan. Ja monet arkiset asiat. Eli mistä loppujen lopuksi luopuisin, jos luopuisin joogasta? En oikeastaan tiedä.

Kansalaisuustaidot koetuksella

En ole viime aikoina juurikaan käynyt arkisin ruokakaupassa. Siippa on hoitanut sen, hän on työtön ja käy mielellään kaupassa. Tänään kuitenkin kävin. Kauppaan olikin tullut uusi mahdollisuus, nyt siellä voisi lähimaksaa ostoksensa. Hitsi, juuri kun opin käyttämään itsepalvelukassaa! Kaupassa maksaminen menee kohta niin vaikeaksi ja mahdollisuudet moniksi, etten minä pysy kehityksen kyydissä.